Norjan koskimelontaretki 27.6.-6.7.2003
(Juttu on julkaistu hieman lyhennettynä versiona MaMen jäsenlehdessä Marjaniemen vesiltä 4/2003)
teksti: Antti Paavilainen
kuvat: Jukka Ollikainen ja Antti Paavilainen
Osallistujat:Antti Lappalainen, Antti Paavilainen, Jouni Turunen, Jukka Ollikainen, Jussi Tanskanen, Kimmo Terni, Leila Simonen, Marjaana Ahtiainen, Olli Hyppönen, Olli Poutanen, Sanna Olsson, Satu Sarkola, Simo Laasonen, Tarmo Heikkilä ja Tom Olsson
Perjantai – launtai 27.-28.6.2003
Matkaan lähdettiin perjantaina Katajanokan satamasta ja laivan kokka kääntyi kohti Tukholmaa. Lauantaina jatkettiin matkaa autoilla kohti Norjaa. Lauantai-illan ohjelmassa oli majoittuminen Trysilin leirintäalueen mökkeihin, jonka jälkeen käytiin vielä melomassa koko joukolla ”lämmittelypätkä” Trysil-joella. Meloimme noin 1½ tuntia helppoa koskea, välillä oli isompaa aaltoa ja aivan lopussa vähän vaikeampi kohta, jossa piti pujotella kahden ison stopparin välistä. Noin 500 m ennen loppua, juuri ennen osuuden vaikeinta kohtaa ”törmäsin” siniseen, könkään taakse pystyyn jääneeseen kajakkiin. Melojaa ei näkynyt kajakissa, vaan Leila oli uimasillaan alavirrassa. Ryhmämme ”rescue-expert” Jouni oli kuitenkin valppaana ja auttoi Leilaa pääsemään turvallisesti rantaan. Reissun ensimmäinen reskutus saatiin tehtyä; kajakki ja mela kosken vasemmalla ja Leila oikealla rannalla. Homma ei vielä siis sujunut ihan oppikirjojen mukaan, mutta tästä oli hyvä parantaa seuraaville päiville. Melottava osuus oli loppujen lopuksi juuri sopivan pituinen ja vaativa, kun takana oli lähes 10 tunnin automatka.
Sunnuntai 29.6.2003
Tästä päivästä lähtien 15 hengen joukkio jaettiin kahteen eri ryhmään. Tämä oli jo tarpeellista siksi, että 15 melojaa on liian iso joukko samalle joelle ja osa porukasta halusi lähteä tutustumaan uusiin vaativiin koskiin.
Eli H-ryhmä meloi edellisvuosilta tuttuja koskia ja E-ryhmä lähti etsimään uusia mielenkiintoisia koskia. Itse olin ensimmäistä kertaa Norjassa ja olin ilmoittautunut E-ryhmään.
Suunnitelmissa oli meloa joko Mistra, Setninga tai Frya. Edellispäivänä autossa saatiin kuulla tarpeeksi kauhutarinoita Fryasta, joten sinne ei tehnyt yhtään mieli lähteä. Samoin oli vahva epäilys siitä, ettei Setningalla riittäisi vesi. Pientä jännitystä oli aamulla, kun mietimme riittääkö Mistran vedenkorkeus (0,35 m), vaihtoehtona kun olisi todennäköisesti Frya. Päätimme lähteä laskemaan Mistraa, lähtöpaikaksi löydettiin silta Grona-puron luota, joka laskee Mistraan. Alkumatka oli helppoa kolistelua, mutta kun joki meni kanjoniin, muuttui koski vauhdikkaaksi ja vaativammaksi (III-IV). Matka taittui ilman ongelmia ja lopetuspaikalle saavuttiin viiden tunnin melonnan jälkeen. Matkaa oli taittunut arviolta 15 km ja Elvepadlingin mukaan oltiin laskeuduttu 340 metriä alaspäin. Kohti illan majoituspaikkaa Sjoaa ajaessa käytiin mittaamassa Setningan vedenkorkeus, joka tosiaan oli liian matalalla.
Maanantai 30.6.2003
Ylä-Ulan heikko vesitilanne muutti suunnitelmia ja päätimme lähteä ajamaan kohti Riddersprangetia. Tarkoituksena oli meloa Sjoaa alaspäin ja lopettaa Heidaliin. Alkuosa tästä oli kaikille uutta ja ohjeiden mukaan kajakit piti laskea veteen putouksen alta, ensiksi piti vain löytää oikea putous. Kannoimme/hinasimme kajakkeja varsin paahtavassa helteessä noin kilometrin verran, kunnes lähtöpaikka löytyi. Putouksen alta koski jatkoi matkaa 10 metriä syvässä kanjonissa ja virtaus näytti varsin nopealta. Jukka ja Jouni rekkasivat kanjonia ensimmäiseen mahdolliseen akanvirtaan, joka oli noin 500 metrin päästä lähdöstä. Mitään erikoista ei ollut luvassa, muutamia isompia aaltoja ja pari stopparia. Itsellä oli perhosia vatsassa, varsinkin kun tuli syötyä matkalla katkarapusalaatti, joka ei osoittautunut parhaaksi tankkausravinnoksi.
Pian kaikki olivat vesillä ja lähdettiin liikkeelle. Ensimmäisen 50 metrin aikana huomasi, että ei koski ole sama, kuin mitä ylhäältä katsoi. Isot aallot olivat todella isoja ja virran vauhti oli itselleni ennen kokematonta. Ei auttanut kuin yrittää meloa lisää vauhtia, jotta pysyisi Jukan näyttämällä reitillä ja saisi väistettyä pahimmat könkäät, joiden takana olisi todennäköisesti pitäviä stoppareita. Akanvirtaan päästyämme naureskeltiin, että eipä ollutkaan ihan sellainen, kuin miltä 10 metriä ylempää näytti. Matkalla kannettiin pari putousta, muuten laskettiin kaikki paikat. Jälkimmäinen osuus oli pääosin kanjonissa kulkevaa koskea, joka oli itseäni ja Jussia lukuun ottamatta muille tuttu osuus.
Itselle tuli reissun ainoat mokat juuri pahimpien stoppareiden kohdalla. Ylittäessä virtaa ”keräilystopparin” yläpuolella kaaduin ja eskimon noustua totesin turvallisimmaksi meloa oikeassa reunassa olevaan akanvirtaan. 30 metriä alempana oleva stoppari taas piti ohittaa vasemmalta, joten edessä oli edelleen virran ylitys. Onneksi kohdassa oli aaltoja, joita pystyin käyttämään hyväksi lossatessa ja lopulta ylitys onnistui. Nyt oli aika jäädä akanvirtaan hetkeksi keräämään itseluottamusta. Edessä kuuluisa ”bussipysäkki” –stoppari, joka taas tuli ohittaa oikealta. Alla olevaan stoppariin joutumista on vältettävä viimeiseen asti, sillä sinne on kuulemma hukkunutkin melojia. Lähdin taas ylittämään virtaa, kohteena toisella puolella oleva akanvirta, jossa Jussi oli katsomassa laskulinjaa. Akanvirta oli ahtaan näköinen ja juuri ennen kuin olin perillä, lähti Jussi akanvirrasta laskemaan alaspäin. Jarrutin, käänsin, väänsin ja lopulta törmäsin Jussiin sillä seurauksella, että matka jatkui Jussin perässä alaspäin poikittain ilman vauhtia. Onneksi ohitus oli kuitenkin helppo, eli jos ei taidolla, niin tuurilla. Kanjoniosuus oli Jukan mielestä rajumpi kuin aikaisempina vuosina, mutta vedenkorkeus alajuoksulla oli kuitenkin aika matalalla. Viiden tunnin melonnan jälkeen saavuimme lopetuspaikalle ja ryhmämme palasi tyytyväisenä takaisin Sjoan kämpälle.
Tiistai 1.7.2003
Tiistain melontakohteeksi oltiin edellisiltana suunniteltu Finnaa. Kimmo ja Marjaana olivat päättäneet lähteä Skjåkiin, mutta lupautuivat siirtämään auton lähtöpaikalta lopetuspaikalle. Laskupätkälle oli siis lähdössä vain Jukka, Jouni, Jussi, Tarmo ja Antti. Finnan vaikeusaste riippuu voimakkaasti vedenkorkeudesta, joten aamulla lähdettiin etsimään vesimittaria. Noin tunnin etsinnän ja parin puhelinsoiton jälkeen mittari löytyi. Mittari sijaitsee kanjonin huulilla, jossa myöskin on lopetuspaikka. Kanjoniin pystyi hieman kurkkimaan ja se oli upean näköinen, paikoin vain noin 4 metriä leveä kuilu, jossa vesi virtasi tasaisesti ilman kuohuja. Vedenkorkeus oli 115 cm ja ennakkotietojen mukaan Finna olisi laskettavissa, joskin matalammalla vedellä olisi helpompi. Päätettiin lähteä ylös lähtöpaikalle ja matkalla taisi olla kaikilla pientä tutinaa puntissa. Tunnelmaa kevennettiin William Nealyn kirjoilla, mutta mielessä oli kuitenkin muutamia tarinoita kyseiseltä pätkältä, jonka on jättänyt kesken kokeneemmatkin melojat. Matkalla saatiin nähdä otteita tulevasta; kapea, syvä ja jyrkkäseinämäistä kanjonia ja kanjonin yläpuolella korkeat ja jyrkät rinteet. Kanjonista ylöskantaminen olisi ainakin paikoin mahdollista, mutta matka tielle kestäisi useamman tunnin kajakin kanssa ja olisi todella vaativa tehtävä.
Saavuimme lähtöpaikalle; Skjerva-joen ylittävä silta, josta olisi Finnalle melottavaa matkaa 1 km, jolloin joet yhdistyvät. Rekkasimme sillalta sen mitä koskesta näkyi; 200 m matkalle löytyi pari mahdollista akanvirtaa, joista jatkettaisiin rekkaamista joko kajakista tai rannalta. Kamat niskaan, pientä venyttelyä ja sitten kokoonnuttiinkin sillan alla olevaan pieneen akanvirtaan. Kimmo ja Marjaana olivat jo lähteneet viemään autoa lopetuspaikalle, kun lähdettiin kylmiltään laskemaan IV-luokan koskea klo 12:15. Kaaduin heti ensimmäisessä könkäässä, mutta eskimo kääntyi vikkelästi raikkaassa, kristallin kirkkaassa vedessä. Probemme Jukka sai rekattua kajakista vielä pari sataa metriä eteenpäin, mutta sitten piti mennä katsomaan laskulinjaa maalta käsin.
Edessä oli pari stopparia ja pari köngästä, joista viimeinen oli reilun ½ metrin korkuinen ja alla oli pitävän näköinen stoppari. Päätettiin laskea paikka ja Jouni varmistaisi köydellä. Jukka ja Jussi laskivat paikan ongelmitta. Tarmon vuoro seuraavaksi ja nyt tuli ongelmia; heti ensimmäisessä stopparissa nurin ja eskimo ei noussut ensimmäisellä yrittämällä. Toisessa yrityksessä näin jo, että uusi Galasportin mutkamela oli yhtä lapaa kevyempi eikä eskimo noussut vielä neljännelläkään yrityksellä, jolloin Tarmo laski viimeisen könkään pää alaspäin. Onneksi (?) alla ollut stoppari työnsi Tarmon kajakkeineen pois pieneen suvantoon, jossa käsieskimo oli lähellä onnistua. Ei auttanut Tarmon muuta kuin poistua aluksesta ja saman tien nasahti Jounin heittämä köysi uimarimme viereen ja saatiin mies turvallisesti maihin. Samalla muut lähtivät juoksemaan kajakin perään. Maasto oli erittäin hidaskulkuista, mutta kuitenkin kajakki pysyi näköetäisyydellä. Lopulta Tarmon punainen Microbat pysähtyi 100-200 metrin päähän keskelle jokea poikittain vasten kiveä. Tarkempi katselu osoitti kuitenkin karun totuuden: ainakin Tarmon matka päättyisi tähän, sillä kajakin keula oli repeytynyt auki. Saimme hinattua kajakin rantaan ja pelastettua Tarmon tavarat, jonka jälkeen päätettiin jättää kajakin raato rannalla olevan puun kylkeen. Pienen mietinnän jälkeen muut päättivät jatkaa matkaa alaspäin. Tarmo lähti kävelemään kohti aloituspaikkaa, josta matka jatkuisi tietä pitkin kohti 10 kilometrin päässä olevaa lopetuspaikkaa.
Jussi Skjervalla, 50 metriä ylempänä Tarmo katkaisi melan
Tarmo Skjervalla pystyssä viimeistä kertaa, tässä tuli törmäys kiveen ja kaatuminen. Katkenneella melalla ei eskimo onnistunut
Joki yhtyi Finnaan ja koski helpottui hieman, kunnes joki virtasi jyrkkäseinäiseen kanjoniin. Matka jatkui hitaasti, sillä rekkaamista piti tehdä mailta käsin välillä jopa alle 100 metrin välein ja silloin kun ei päässyt maihin, oli rekkaus suoritettava kajakista käsin. Etukäteen oli tiedossa kosken pahimmat paikat (IV+ – V ja VI) ja että ne pääsisi katsomaan mailta käsin, mutta sitä ei tarkkaan tiennyt, minkä mutkan takana ne ovat.
Ensimmäinen näistä vaativista paikoista päästiin katsomaan oikealta rannalta. Korkeammalla vedellä paikan voisi ohittaa aivan vasemmasta reunasta laskemalla kiven yli. Nyt vettä ei virrannut vasempaan reunaan ollenkaan ja riski joutua oikeassa reunassa olevaan luiskaan olisi liian suuri. Luiskan alla on iso ja voimakas stoppari, jonka takana on iso pinnassa oleva kivi. Päätimme ottaa varman päälle ja kantaa tämän kohdan yli. Vasemmalla rannalla oli aivan pystyseinämäinen kallio, joten olimme valmiiksi oikealla puolella. Kajakin keulaan liinalenkki ja hinaamaan jyrkkää rinnettä ylös. Noin 20-30 metriä ylempänä päästiin siirtymään kohti alajuoksua, mutta rinne oli edelleen erittäin jyrkkä. Välillä kajakit roikkuivat pystysuorassa kapeaa kielekettä ylittäessä ja kanto alkoi tuntua lihaksissa. Lopulta löytyi sopiva kajakkien laskupaikka, mutta rinne oli vielä jyrkempi, kuin mistä olimme nousseet. Jounin köysisysteemeillä saimme laskettua kajakit alas, melojat pystyivät laskeutumaan rinteen ilman köysiä. Pieni hengähdystauko ja päässäni soi ajatus, että entäs jos tästä ei pääse melomaan kuin 50 metriä ja taas samanlainen V-luokan kanto. Vesille menopaikasta kun ei nähnyt kuin 50 metrin päässä olevan akanvirran ja että väli olisi laskettavissa. Tunnin maaosuus oltiin suoritettu ja onneksi saatiin meloa pidemmälle, ennen kuin piti uudelleen rantautua.
Antti laski Bukspretteren (vatsanviiltäjä) takaperin ja tuli tätä ennen ja jälkeenkin parit lipatkin tehtyä
Evästauolla katsoin puhelimesta kelloa (16:50) ja samalla tuli tekstiviesti: ”Kultakutrinen Sonja antoi mulle kyytiä.. Siitä huolimatta olen jo autolla..-Tarmo”. Olimme tulleet jo 4½ tuntia ja ilmoitin Tarmolle matkan kestävän vielä 2-3 tuntia. Matka taittui hitaasti, varsinkin kun edessä oli vielä kosken vaarallisin paikka nimeltä ”Giljotiini” ja josta oli tuntomerkkinä vain, että sähkölinja ylittää kosken vähän ennen rantautumista. Sähkölinjoja tuntui menevän kanjonin yli useaan kertaan ja lopulta nimensä veroinen paikka löytyi, joka oli helppo ohittaa kantamalla oikeasta reunasta. Kyseinen paikka näyttää lähes mahdottomalle laskea, tai sitä se ilmeisesti onkin. Norjalainen meloja kuoli vuonna 1996 yrittäessään laskea paikan läpi. Enää ei ollut pitkästi lopetuspaikalle, jota ennen kosken kuohut rauhoittuivat ja joki ahtautui paikoin alle 4 metriä leveään kanjoniin. Olimme vihdoin lopetuspaikalla, väsyneinä, mutta olo oli mahtava. Kello oli jo 20:45, kun raahasimme kajakkeja autolle, jonka luona Tarmo odotteli meitä oluiden kanssa. Retki oli kaikista huolimatta onnistunut. Joki oli luokkaa 4-4+ ja ainakin itse meloin taitojeni ylärajoilla. Lisäksi reissun pituus (9 km, 8½ tuntia!) ja raskas kanto väsyttivät, joten melominen oli alttiina virheiden teolle. Onneksi virheitä ei tullut, kuin aivan matkan alussa ja ennen reissua: En suosittele lopetuspaikaksi valittavaksi lehmihakaa. Tossut, kajakit ja muutkin varusteet haisivat sille itselleen…
Keskiviikko 2.7.2003
Aamun herätys oli Skjåkin leirintäalueen mökissä. Edellispäivän rankka reissu tuntui kropassa ja olin vähän suunnitellut, että nyt pidetään välipäivä laskemisessa ja tämä päivä siunataan Skjåkin aallossa leikkimiseen. Jukka, Jouni ja Olli P. olivat suunnitelleet lähtevänsä hieman kevyemmälle laskupätkälle; tuttu Jori olisi lähellä seuraavaa yöpymispaikkaa, Dombåsia. Lopulta totesin, ettei aallossa pelaaminen väsyneenä onnistu ja lisäksi siinä kuluttaa vielä enemmän voimia, joten päätin sittenkin valita laskupätkän.
Kävimme ensin katsomassa Ylä-Jorin koskia, jotka näyttivät erittäin mielenkiintoisilta, muttei houkuttelevilta. Maisemien ihailusta melottaville paikoille siirryttäessä Jounille iski väsymys ja hän rupesi miettimään melomaan lähtöä. Saimme kuitenkin taivuteltua miehen mukaan. Melottava osuus oli varsin lyhyt ja lisäksi se melottiin vauhdilla. Itselle ei jäänyt kovin tarkkaa kuvaa pätkästä, mutta kuulema se on tasaista IV-luokan koskea ja muutenkin hyvä pätkä. Itse meloin ”rutiinilla” tai muuten vain väsyneenä ja eikä eteen tullut mitään yllätyksiä. Lopetuspaikalle tultiin alle kahdessa tunnissa ja tähän väliin olimme ehtineet pitää varttitunnin maatauonkin. Lopetuspaikalta käveltiin mökeille, kajakit ja auto käytiin hakemassa myöhemmin muiden saavuttua mökeille.
Torstai 3.7.2003
Tälle päivälle oli taas suunnitteilla uusi, ”tuntematon” koski. Driva jokeen laskeva Grøvu, olisi loppuosalta noin IV-luokkaa, alun kanjoni/rotko-osuus olisi osin luokkaa V. Koskiesittelyiden mukaan joen vaikeus muuttuu herkästi vedenkorkeuden mukaan, joten ensin varmistettiin vedenkorkeus (2,30 m), joka olisi varsin hyvä loppupään laskemista varten. Päätimme jättää alkuosan laskematta ja vesille lähdettiin Myran sillalta. Joki oli rekattu tieltä ja mitään vaikeita esteitä ei ollut luvassa. Virran nopeus oli tiedossa ja akanvirtoja erittäin harvassa. Edessä 3-4 km pikataipale, jossa pudotusta noin 80 metriä. Päätimme meloa pareittain järjestyksessä Jukka ja Jussi, Kimmo ja Marjaana, Antti ja Jouni.
Virtaan päästyämme alkoi matka taittua ja maisemat vaihtua. Välimatka Jukkaan kasvoi alussa lähes sataan metriin, mutta pysyin kuitenkin näköetäisyydellä. Näin edessä könkään, jonka yläpuolella Marjaana ilmeisesti hidasti, joten jarruttelin myös hieman välttääkseni törmäyksen. Marjaana laski könkään läpi, mutta itse arvioin paikan väärin ja alla ollut stoppari pysäytti ja käänsi minut sivusurffiin. Katsoin ylävirtaan ja samalla Jouni on silmät pyöreinä könkään harjalla tulossa päälle. Juuri kun Jouni oli osumassa, kaadoin itseni stoppariin ylösalaisin ja tunsin, kun Jouni kolisteli yli. Eskimo ei meinannut nousta, kun vesi ei tuntunut kantavan ollenkaan, mutta lopulta sain melalla otteen pohjavirrasta ja pääsin jälleen hengittämään raikasta ilmaa parinkymmenen sekunnin tauon jälkeen. Jouni odotti pienessä akanvirrassa ja kun pääsin liikkeelle, oli jo kiire muiden perään, jottei kokonaan kadottaisi Jukan valitsemaa laskulinjaa. Onneksi ensimmäinen taukopaikka oli lähellä ja pääsin poistamaan happivajetta. Koski jatkui samanlaisena vauhdikkaana ja kuohuvana, kunnes joki yhtyi Drivaan ja olimme lopetuspaikalla. Laskuun meni alle puoli tuntia, mutta meno oli koko ajan erittäin vauhdikasta ja matkalla pysähdyimme vain muutaman kerran.
Jukka, Jussi ja Marjaana päättivät laskea pätkän vielä uudelleen ja muut keskittyivät kuvien ottoon. Lasku meni muuten hyvin, paitsi koko kolmikko oli jumissa samassa stopparissa yhtä aikaa, mutta selvisivät siitä ”kunnialla”.
Marjaana ja Grøvun valkoista vettä
Jukkalla homma hallussa Grøvulla
Perjantai 4.7.2003
Lähdimme koko porukalla (15 henk.) melomaan Driva -jokea Melemistä alaspäin. Joki oli luokkaa II-III (IV), eli pääosin helppoa, mutta väliin mahtui pari vaativampaakin paikkaa. Retki oli leppoisa, sää ja maisemat mahtavat. Matkalla käytiin suihkussa putousten alla ja välillä kokoonnuttiin kasaan ja laskimme koskea isona lauttana. Matkalla pidettiin pari pidempää maataukoa ja lopetuspaikalle saavuttiin klo 16:00. Tähän oli hyvä lopettaa Norjan melonnat tältä kesältä.
Lauantai 5.7.2003
Matka kohti kotia alkoi, muttei aivan suorinta reittiä. Jo viikkoa aiemmin oli puhuttu Ruotsissa melomisesta paluumatkalla ja niinpä Jukka, Jouni, Antti, Jussi, Tarmo, Marjaana ja Kimmo heräsivät aamulla ennen kukonlaulua ja autot lähtivät Dombåsista kohti Ruotsia jo klo 4:30. Melontakohteeksi oli suunniteltu Rotälven, mutta huonojen ajo-ohjeiden takia lopetuspaikan löytämiseen kului yllättävän kauan aikaa. Lopulta lopetuspaikka löytyi, mutta tästä olisi vielä jatkettava joen toisella puolella menevää tietä pitkin aloituspaikalle. Tämä ei olisi ollut ongelma, ellei edessämme ollut silta olisi ollut juuri nyt remontissa ja ylityskelvottomana. Ilman tarkkaa karttaa, yhdistettynä huonoihin ajo-ohjeisiin, emme löytäneet kiertotietä joen toiselle puolelle ja niin jäi Ruotsin valloitus tekemättä. Illalla laivalla riitti puheenaihetta asiasta jos toisesta ja pääsimme myös vaihtamaan kuulumisia yhtä aikaa reissussa olleiden Espoon Eskimoiden kanssa.
Sunnuntai 6.7.2003
Heikosti (=vähän) nukutun yön jälkeen aikainen herätys ja vauhdilla autoon. Olimme Turussa ja loppusuora edessä. Vieroitusoireet koskista alkoivat parissa päivässä, enkä löytynyt niihin apua ainakaan Kymijoen koskilta…