Holtittomastahan se kaikki alkaa…

…ja holtittomaan päättyy
teksti: Alina Mäkimartti & Aino Heikkinen
kuvat: Odotetaan…
(Juttu on julkaistu lyhennettynä MaMen jäsenlehdessä Marjaniemen vesiltä 2/2006)
Tarinamme kuvailee kesän 2005 MaMen Norjan koskimelontareissun alkumetreillä melotun/uidun/pusikkoryömityn Settningan ja sitä seuraavana päivänä melotun Ottan itsetunnonkohotusreissun. Tuntojaan julkisesti tänne purkaa kaksi aloittelevaa koskimelojaa.
Settninga
Alinalla sydän hakkaa jo aamupuurolla vaikkei ole vettä vielä nähnytkään! Ensimmäisen norjanreissun ensimmäinen pitempi reissu ja pitäis mennä jo! Konkarit istuu autossa kun me haalimme vielä varusteita kasaan voileipä suussa. Toivottavasti kaikki on mukana, autot starttaavat.
Päästyämme veteen laskemme sovitussa järjestyksessä vetäjän valitsemaa laskulinjaa. Kapeankivisessä, kauniissa joessa melonta on rattoisaa kun vielä säätilakin suosii, kaikki ovat hyväntuulisia ja Jukka kapuaa aika-ajoin rannalle räpsimään aurinkoisia melontakuvia.
Tutinaa
Silti Alinaa jännittää ihan liikaa, ei oikein osaa nauttia koska istuu paatissaan kuin rautakanki ja pelkää pahinta; koska jää stoppariin tai sekoaa reitissä. Ensimmäinen paha virhe. Ainolla alkupätkä kaiketi meni ihan hyvin, vaikka ehkä hieman liikaa jännittäessä: muistikuvat alkupätkältä, joesta ja tunnelmasta yleensäkin ovat varsin hatarat… Ainon muisti alkaa kunnolla toimimaan vasta ensimmäisen pitkän pysähdyksen jälkeen.
Ja jälkeenpäin tuntuu kyllä hassulta koska peloille ei ollut mitään todellista syytä, jokihan oli vallan rattoisa! Kristallinkirkkaaseen jokeen laski liuskekivikallioilta pieniä puroja kuusimetrisinä vesiputouksina. Rantauduimme ottamaan turistikuviakin niiden alla.
Pysähdys
Pysähdymme tarkistaaksemme seuraavan paikan laskulinjat rannalta. Nousemme rantaan tarkistamaan seuraavan tiukemman paikan, sattumalta saamme seurata kuinka kolme melojaa laskee kohdan. Meitä alkaa epäilyttää, he ovat selvästi taitavia melojia ja silti yksi kohta tuottaa heille vaikeuksia. Pitäiskö kantaa, eiku meloa, eiku kantaa. Vartin kynsienpureskelun jälkeen; melotaan. Ja niin sitä mentiin. Osittain laiskuudesta, koska kanto olisi ollut raskas ja vaikea. Jälkiviisasteluna todettakoon, että se olisi ollut oikea veto. Päätös meloa koitui Ainon ja Alinan melontaretken osalta kohtalokkaaksi, ja kun loppumatkaa miettii, niin kyllä se muidenkin kohtalo oli!
Valmiiksi pelokkaana Alina arveli ettei selviä hankalan näköisestä kohdasta kuin tuurilla. Ja sellaisella asenteella ei kannattaisi kyllä lähteä laskemaan. Selvisi kolmannen pienen pudotuksen kohdalle, kaatui ja ui ulos just siinä kohdassa missä arvelikin. Sai heitetystä köydestä kiinni ja vettä yskien kampesi kivelle kun Ainon kajakki kiitää kumossa ohi virran mukana, paniikki helpotti kun selvisi ettei meloja ole kyydissä tajuttomana.
Aino laski siis Alinan jälkeen, mutta ei sen paremmalla tuurilla. Odotteli vuoroaan aikansa ylävirrassa ja mietti tyytyväisenä: Alina ei ainakaan odottelupaikalle näkyvälle osuudella ollut kaatunut. Ja sitten sitä taas mentiin, odotukset korkealla. Alku meni ihan ok, mutta sitten se tapahtui. Kaatuminen kun ei olisi pitänyt. Se oli matala allasmainen paikka, ennen pientä köngästä, jossa kaikki tapahtui Ainon osalta. Tieto könkäästä ja melan osuminen pohjaan kaatumisessa sai aikaan paniikkireaktion ja uimisen. Sitten kaikki tapahtuikin hyvin nopeasti: pudotus, köysi näkyvissä, köydestä kiinni. Pelastus, huh. Sitten rantaan polvet tutisten.
Vaihdetaanko lajia?
Selväksi tuli ettei uiminen ole pitkällä joella ja hankalassa maastossa vaihtoehto. Eskimo on osattava niin hyvin että nousee aina. Me ryömimme parin kilsan ylämäen metsän läpi tielle helpottuneina ettei tullut pieniä ruhjeita pahempaa. Satumainen tuuri kävi päästyämme tielle. Auto, sisällä kotimaiset melojaveljekset, pysähtyi ja kertoi että olemme yli kymmenen kilsan päässä lopetuspaikasta. Saimme heiltä kyydin ja päivystimme muita rannassa miettien miten viettää loppuviikko ilman kajakkeja, jos niitä ei ikinä saadakaan pelastetuksi. Ostetaanko kalavehkeet vai pelikortit?
Onneksi konkarit olivat löytäneet paatit ja urheasti hinanneet niitä 5 km/ monta tuntia perässään joella. Lopetuspaikan mukavan näköistä smöyhyä ei sitten päästy laskemaan. (Se ei koetun jälkeen Alinaa harmita yhtään). Se oli joen tiukin laskupaikka – Paitsi meille. Seuraavana päivänä keräiltiin sitten itsetunnon rippeitä helpolta joelta:
Otta
Tarina, joka paljastaa ettei koskimelonta aina ole kylmää hernekeittoa, räntäsadetta ja puskasisseilyä mentaaliterveyden äärirajoilla.
Vaikka meille sanottiin, että siellä ei ole mitään laskettavaa, päätimme lähteä, kenties juuri siksi. Kuulosti oikein hyvältä saada kellua alas upeita maisemia katsellen. Matkaan lähdettiin iloisesti, kuten aina. Oli äärettömän lämmin. Paikan löytämisen ja tavaroiden ja autojen kanssa taas häsellettiin, mutta sehän nyt ei ollut mitään uutta. Kaikella kunnioituksella sählänneitä kohtaan mutta joka reissulla sohlaavalle aloittelijalle teki hyvää huomata että kyllä ne konkaritkin joskus sekoilee varusteiden kanssa. Meitsit otti sillä aikaa rennosti aurinkoa. Odottelujen jälkeen päästiin matkaan. Reissu alkoi aivan uskomattoman mahtavalta sähkölaitoksen padon putoukselta, tai pikemminkin sen alapuolelta. Oli aivan hirmuisen paljon valkoista mylvivää vettä! Hieno katsella, mutta vielä ei tee mieli kuolla….
Otta oli aivan eri tyyppinen joki kuin Settninga. Otta on isoa vettä, ei kiviä pinnassa, loivasti mutkittelevaa. Settninga taas oli paljon teknisempi: kiviä, kapeaakin kapeampia kohtia, tarkkoja linjavetoja. Otta on paljon suurpiirteisempi. Sinne sitten lähdettiin. Taas jännitti, koska itsetunto oli ollut koetuksella Settningalla ja taas oli uusi joki, mutta kyllä oli ihanaa! Jännitys vaihtui pian riemun kiljahduksiin valtavien aaltojen harjalla keikkuessa. Kunhan ensin tottui isoon veteen ja aaltoihin reissusta nautti oikein toden teolla. Välillä sai oikeasti vain lillua eteenpäin ja nauttia maisemista ja heittää huulta kavereiden kanssa. Ainon Otta-joen kohokohta oli kun veden tyrskeissä pääsi vilkuttamaan rennosti rannalla olleille turisteille. Kyllä elämä on ihanaa! Ainoa Otta- reissun harmitus oli se, että se ei jatkunut pidempään. Kaiken kruunasi vielä aurinkoisen kesäpäivän jätskit Ottan kylässä, ei oltu hikisiä, likaisia eikä ryvettyneitä, suoraa melomasta kahvilaan jätskille, luksusta.. Taas jaksoi uskoa itseensä ja melontaan, Otta oli oikein mainio itsetunnon kohotusreissu Settningan jälkeen. Kunnianosoituksena hellälle Otta-joelle: mennään sinne joskus vielä, vaikkei mitään laskettavaa ollutkaan!