Skjervalla (heinäkuu 2004)

(Juttu on julkaistu MaMen jäsenlehdessä Marjaniemen vesiltä 1/2005)

teksti & kuvat: Jukka Ollikainen

Skjervan laaksoon laskeudutaan pientä lorisevaa puroa seuraten. Tiheä lehtometsä vaikuttaa koskemattomalta ja on vaikea uskoa, että tämä on oikea reitti, vaikka ohjeet ovatkin hyvin selkeät. Raahaamme kajakkeja rinnettä alas puolisen tuntia. Hämärään metsään jää taittuneiden lehtokasvien vana ja raastetun sammaleen alta paljastuneet kivien harjat. Rannassa kiipeilemme valtaville lohkareille. Kirkas valo paiskautuu silmiin veden pinnasta. Joki ryöppyää ylävirrasta jyrkästi ahtaassa, sokkeloisessa uomassa. Lohkareiden välissä laskeminen vaikuttaa lähes mahdottomalta, mutta siitä kuitenkin lasketaan. Alaspäin joki näyttää melottavalta, vaikka vaikealta. Isoja kiviä on pitkin poikin ripoteltuna kymmenen metriä leveässä uomassa.
Pudottaudumme jokeen yksitellen ainoalta tasaiselta kiveltä. Kaikille tuntematon joki tekee levottomaksi ja jokainen kivi ja kuoha on uhka. Petteri menee edeltä ja seuraamme muutaman akanvirtarekkauksen ajan. Kajakissa olo tuntuu jo paljon paremmalta. Parin sadan metrin jälkeen nousemme rantaan. Edessä on siivilämäisiä kapeikkoja, luultavasti melottavia, mutta tarkkoja ja vaikeita. Ranta on maanvyöryn jäljiltä auton kokoisista lohkareista koostuvaa kivikkoa. Siinä ei voi kajakkeja kantaa eikä vetää. Kivikon yläpuolella jyrkkä rinne on koskematon. Kantaessa uhkaan kaatua ja vetäessä kajakki on koko ajan lipsumassa käsistä. Konttaaminen on monesti tehokkainta. Kannamme ja rekkaamme. Koko ajan edessä näkyy uusia siivilöitä, poikittaisia puita ja valtavia puurytöjä. Kahdessa tunnissa etenemme runsaan puoli kilometriä ja ohitamme oppaassa mainitun ainoan pakollisen kantopaikan, kataraktimaisen siivilän. Syömme välillä eväitä. Osa on jo juonut kaikki nesteensä. Hiukseni valuvat likomärkinä hiestä. Kädet ovat vetoköyden naarmuttamat, vaatteet mudassa. Melontavaatteita parempia kiipeilyvaatetuksia on.

Jussi ei tykkää puuryteiköstä

Hikistä kantoa
Tyhjennän kajakin risuista ja roskista ja kiskon hikisenä aukkopeiton kiinni. Pärskyvä vesi viilentää mukavasti. Joki saa alkunsa tunturista vain muutamaa kilometriä ylempää. Läpikuultava sinivihreä vesi haalistuu sameaksi ilmakuplien sinkoillessa jatkuvissa kuohuissa. Etenemme akanvirrasta toiseen. Välillä on aikaa väistellä stoppareita, kiviä ja lehmänselkiä. Sitten taas pitää ottaa lisää vauhtia, kun aikaa ei väistelyyn ole, ja puskea vain läpi tai yli. Vedän vauhdilla könkään reunalla olevasta kivestä pompun ja pääsen alla olevan stopparin yli. Hymyilyttää.
Petteri lähtee akanvirrasta edeltäni. Yritän kuikuilla laskulinjaa. Näen ensimmäiset kymmenen metriä, sitten joki putoaa niin nopeasti, että erotan vain puolelta toiselle poukkoilevan kypärän, lopulta näen vilahduksia melasta. Yritän päätellä laskulinjaa ja antaa muille ohjeita. Koski putoaa nopeasti. Eteeni tulee tiuhaan kierrettäviä kiviä. Koetan päättää kummalta puolen kierrän ison lehmänselän, mutta aika loppui jo ja ajaudun poikittain kiveen. Kaadun heti ylävirran puolelle. Pää kolahtaa kiveen, mutta onneksi ajaudun virran mukana eteenpäin ja jatkan seuraavaan akanvirtaan. Petteri kiroaa, kun en noudattanut merkkejä. Mitä merkkejä?

Petteri tuumailee laskulinjaa…

… ja heti alussa menee käsille

Sujuuhan se lopulta..

Boofausta samassa koskessa
Kivet vähenevät, mutta stopparit suurenevat matkan edistyessä. Vesi putoaa kivien ja kallioluiskien yli ja niiden alla kuohut yrittävät pysäyttää kajakin. Petteri, Aapo ja Antti jäävät kaikki kiinni samaan stoppariin, mutta saavat melottua itsensä ulos. Itsekin jumitun yhteen stoppariin. Yritän ensin rannan puolelta pois, mutta reuna on liian korkea. Lopulta melon peruuttamalla keskivirran puolelta ulos.
Rekkaamme kaksimetristä putousta, kun Jouni huutaa ja näemme Jounin kajakin karkaavan virtaan. Kajakki lipuu ohi viiden metrin päästä, mutta emme voi tehdä mitään rannalta käsin, emmekä etenkään aivan putouksen niskalla. Kaikkia harmittaa, sillä nyt voi olla tiedossa vaikeuksia. Tällä joella kajakki voi kadota kokonaan. Perässä ei uskalla meloa samaa vauhtia. Petteri on ensimmäisenä putouksen alla ja lähtee perään. Me muut rauhoittelemme toisiamme ja lähdemme varovasti alaspäin. Onni on mukana ja kajakki löytyy kiveen juuttuneena jo parin sadan metrin päästä. Jouni on harmissaan koko loppumatkan. Jouni ei ikinä tee virheitä.

Leuhkaa ja väsynyttä porukkaa: Olli, Aapo, Antti, Jussi ja Petteri. Missäs Jouni luuraa? Taustalla tiukkoja kapeikkoja.
Loppumatkasta virta muuttuu luikertelevaksi vaahtokäärmeeksi. Luiskaa pitkin kuohuva vana poukkoilee aivan joen laidasta laitaan. Värikäs kajakkiletkamme kiemurtelee virran mukana.
Vihdoin maisemassa on tuttu valo ja laaksorinne. Tunnistan laskupätkän lopun, vaikka olen nähnyt sen vain alavirrasta mutkan takaa. Kaukaa nähty kivi onkin valtava järkäle, joka jakaa virran. Kiven edessä on iso puskuriaalto, joka on ylitettävä tarkasti reunasta. Sen jälkeen putoan kolme metriä keskeltä purkavaan stoppariin, joka jarruttaa napakasti, mutta päästää kuitenkin läpi. Aapo huutaa helpotustaan kuuden tunnin retken loppumisesta ja ”Kiitos” kaikuu kosken pauhunkin yli.

Jussi Skjervan lopetuskoskessa
Syön aamiaista yksin. Seitsemän nukkuu mökissä, Petteri pihalla omassa teltassaan. Väsyttää eilisen Skjervan jälkeen, mutta en silti osaa nukkua pitkään. Aamu on kirkas, lähes pilvetön ja lämmin vaikka ilta oli kolea. Hevosaitauksen nurmi kimaltelee. Sen verkkoaita on kuivuvien melontavaatteiden peitossa. Hevoset hiukan vierastavat niitä. Hevosilla on hyvä hajuaisti. Kirjavat kajakit on illalla viskottu pitkin viimeisen päälle hoidettua pihanurmikkoa ja vähät välittävät norjalaisesta pihaidyllistä. Korkealla rinteessä olevasta majapaikastamme on peninkulmien näkymä Lågenin laaksoon. Sen takana on Ylä-Rauma. Taas minulle uusi joki. Vuorten huiput siintävät valkoisina kaukaisuudessa. Tänäänkin täytyy repiä tämä porukka liikkeelle.
(Tiistaina 1.7.2003 lähdettiin melomaan Skjervan lopetuspaikalta eteenpäin, kohti Finnaa, katso reissusta lisää Antin päiväkirjasta)